Heippahei taas.
Tällä kertaa en aio raivota mistään minua ärsyttävästä asiasta. Haluan ennemminkin pohtia yhteiskunnan vartalokeskeisyyttä ja ihannevartalon metsästystä.
Miksi yhteiskunta pyörii painoindeksin ympärillä ja miksi ihmiset epätoivoisesti etsivät onneaan ihannevartalosta?
Mikä muokkaa ihmisten mielikuvaa täydellisestä vartalosta? Kuka määrittelee millainen on täydellinen vartalo?
Miksei puhuta enemmän ylipainoa aiheuttavista asioista? Ylipaino ei välttämättä mene yksi yhteen sen kanssa, että ihminen on vain laiska eikä jaksa välittää itsestään.
Miksei kannusteta ihmisiä normaalipainoon ihan vain heidän terveytensä vuoksi eikä kauneusihanteiden takia?
Itse olen vielä matkalla unelmavartaloni saavuttamisessa. Olen onnistuneesti pudottanut painoani 30 kg ja silti vielä kehonmuokkausta olisi varaa harrastaa. Tällä hetkellä tosin unelmavartaloni saavuttaminen on minusta riippumattomien tekijöiden ulottuvilla. Siihen on vielä matkaa, mutta saavutan sitä hitaasti ja määrätietoisesti.
Vaikka painoni on pudonnut huomattavasti, ajatusmaailmani ei ole muuttunut tämän mukana. Pidän itseäni edelleen lihavana ihmisenä. Kun olen itseäni lyhyemmän tai pienikokoisemman ihmisen seurassa, tunnen pakottavaa tarvetta käpertyä kasaan. Näen itseni sen ylipainoisen ihmisen silmin ja koen tarvetta pudottaa painoani. Omakuvani muuttui rajusti ylipainoisuuden takia ja kestää vielä pitkän aikaa, kunnes pääsen edes terveen itsetunnon alarajoille. Tähän toki auttaa suureksi osaksi myös se, että jossain vaiheessa pääsen korjaamaan kehoni vastaamaan enemmän sitä sukupuolta miksi koen itseni.
Kuusi vuotta sitten painoni alkoi nousta huomattavasti. Muutuin liikunnallisesti aktiivisesta nuoresta sohvaperunaksi. Tähän vaikutti suurelta osin masennukseni ja myöhemmin ilmi tullut kilpirauhasen vajaatoimintani. En kuitenkaan käytä näitä kahta tekijää kilpenä sille, miksi minusta tuli ylipainoinen. Ne olivat vain osatekijöitä, ylipainoisuus oli niiden sivutuote. Oikea syy tälle kunnon herpaantumiselle oli yksinkertaisesti se, että söin enemmän kuin kulutin. Annoin masennuksesta itselleni syyn jäädä sohvalle lukemaan kirjaa mikropopcorn-pussin kanssa - päivittäin. Väsymyksellä annoin tekosyyn olla lähtemättä liikkumaan, vaikka liikunta olisi mitä todennäköisemmin auttanut väsymykseen. Huomaamattani parissa vuodessa painoni oli noussut yli 30 kg. En itse tajunnut tätä ennenkuin huomasin ettei edellisen vuoden kesävaatteet enää mahtuneetkaan päälleni. Tämä taas antoi uuden tekosyyn lisää syömiselle. Mitä järkeä olisi kontrolloida omaa syömistään, kun on jo valmiiksi lihava?
Aloin ostamaan isompia vaatteita, jotka mahtuivat päälleni. Silti mielessä pyöri koko ajan painonpudotus. Miksi painon pudottaminen on niin vaikeaa, vaikka se kuulostaa niin helpolta? Sanotaan vain, että syö vähemmän kuin kulutat. Tarkkaile ravintoarvoja ja syö terveellisesti. Liiku. Tottakai ylipainoinen ihminen tietää kuinka painoa saa pudotettua, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Painon pudottaminen vaatii täysin uudenlaisen ruokatottumuksen, rutinoitumisen liikuntaan ja ajatusmaailman muokkaamisen. Minulla vei kaksi vuotta totuttaa itseni ajatukseen, että muutan kokonaan elämäntapani. Koko tämän ajan kokeilin kaikenmaailman superdieettejä ja poppakonsteja. Nälkiinnytin itseni ja tämän jälkeen repsahdin aina pahemmin. Ostin valtavat kasat herkkuja ja hyvää ruokaa. Ajattelin, että ostan vähän syömistä elokuvan katsomisen kaveriksi. Oikeasti elokuva jäi toiselle sijalle ruuan suhteen. Söin itseni ähkyyn minimiajassa enkä välittänyt enää elokuvasta. Halusin vain hakea sitä hyvää oloa ruuasta, jonka itseni ähkyyn vetäminen aiheutti. Näin jälkikäteen ajatellen olen ollut täydellisen surkea näky. Läski vetämässä roskaruokaa lohduksi sille, että on ylipainoinen. Näiden ruokaorgioiden jälkeen tuli heti katumus ja päätin, etten aio syödä seuraavana päivänä mitään. Paastosin muutamia päiviä, joiden jälkeen repsahdus sattui uudestaan.
Nyt uutisissa paljon puheena olleiden tupakka-askien varoitusmerkintöjen lisäämisen vuoksi olen miettinyt, että miksei sipsi- tai karkkipusseissa ole varoituskylttejä? Niiden tulisi varoittaa ihmisiä siitä, että ne voivat aiheuttaa riippuvuutta, ylipainoa, terveysriskejä tai ennenaikaista kuolemaa. Kaikki tietysti ajattelee, että eihän niihin tarvitse laittaa varoituskylttejä, koska kyllähän kaikki tietää mitä liikaa käytettynä herkut aiheuttavat. Ihan samahan se on tupakan kanssa. Kyllä kaikki tietää että tupakka on vaarallista, mutta silti porukka polttaa sitä. Miksei kukaan puutu myös siihen kuinka paljon roskaruoka lisää sydän- ja verisuonisairauksia tai kuinka sokeri vaikuttaa elimistöön. Puhutaan paljon siitä, että yhteiskunnasta on tulossa huolestuttavaa vauhtia ylipainoinen, mutta silti kukaan ei ole liimaamassa kuvia ylipainoisista ihmisista hampurilaisaterioiden kylkeen. Itse olisin tämän tarvinnut osaksi heräämistäni todellisuuteen. Vaikken olekaan tupakan puolestapuhuja, silti henkilökohtaisesti koen epäterveellisen syömisen olevan vaarallisempaa itselleni, sekä fyysisesti että henkisesti. Koen edelleen valtavaa syyllisyydentuntoa syödessäni sipsejä tai hampurilaisaterian. Olin muutama kuukausi sitten hyvää vauhtia sairastumassa bulimiaan, mutta minun onnekseni olin jo mielenterveystoimiston kanta-asiakas. Kuinka ruoka voi olla ehto elämiselle, mutta silti se pilaa elämiä?
En ole itsekään täysin varma mikä oli pointtini tässä blogitekstissä. Koin vaan täydellisen inspiraation raottaa osaa elämäntarinastani kamppailustani unelmavartalon metsästyksessä. Toivon että joku lukija, joka itse kamppailee samojen asioiden parissa, löytäisi vertaistukea tekstistäni.
Rakkaudella,
Alex
